(Kirkkoraamattu 1933/38: Hebr. 11:13-16)
Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua
saavuttaneet, vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja
tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.
Sillä jotka näin puhuvat, ilmaisevat etsivänsä isänmaata.
Ja jos he olisivat tarkoittaneet sitä maata, josta olivat lähteneet, niin
olisihan heillä ollut tilaisuus palata takaisin;
mutta nyt he pyrkivät parempaan, se on taivaalliseen. Sentähden Jumala ei heitä
häpeä, vaan sallii kutsua itseään heidän Jumalaksensa; sillä hän on valmistanut
heille kaupungin.
Apostoli kuvaa Israelin kansan esi-isiä sekä kansan korpivaelluksesta
Egyptistä kohti heille luvattua Kanaan maata. Näillä vaeltajilla oli katse
suunnattuna eteenpäin ja ylöspäin. He tekivät matkaa uskossa Jumalaan. He eivät
luvattua maata täällä maanpäällä saavuttaneet, mutta Kaanaan maa ei ollutkaan
heidän kaipaamansa lopullinen määränpää. He etsivät vielä parempaa. He etsivät
kaupunkia, jonka Jumala oli heille rakentanut. Kysymys ei ollutkaan mistään maallisesta
isänmaasta, vaan taivaasta, joka on ihmisen todellinen isänmaa. Ollemmehan mekin
kaikki syntyneet Jumalan tahdosta ja hänen Poikansa verellä taivasta varten
lunastettuja. Taivaassa on meidän juuremme. Sinne me kuulumme, sinne saamme
tähytä. Taivas on meille luvattu isänmaa ja sen me saavutamme, kun matkamme
Jumalaan ja Jeesukseen uskoen kerran päätämme.
Meillä on kaksi isänmaata. Tämä meidän rakas Suomemme maa,
jota esipolvet ovat ennen meitä rakentaneet ja puolustaneet. He ovat nähneet
tuskaa ja vaivaa, mutta ovat kulkeneet Jumalaan uskoen. He ovat rakastaneet
isänmaataan, mutta tähynneet kohti vielä parempaa - taivasta. Monet heistä ovatkin
uskossa poisnukkuneet ja saavuttaneet ikuisen rauhan. Sukupolven ajan olemme
saaneet rakentaa vapaata isänmaatamme rauhassa. Siitä alkavalla viikolla kiitämme
Jumalaa ja sankarivainajia sekä kaikkia veteraanisukupolvia. Meillä on ihana
isänmaa, mutta tähyämme vielä parempaan, katse suunnattuna ylöspäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti