Edellisessä blogissani kirjoitin, kuinka syksy on eräänlaista luopumisen aikaa. Joudumme luopumaan monista kesän ilon aiheistamme. Samalla vertasin ihmisen elämäntaivalta vuoden kiertoon, jossa ikääntyminen on kulkemista kohti syksyä.
Nuoruuden kotini sijaitsee pienen maalaiskunnan sivukylän reunalla, sopivasti metsän suojassa. Kirkolle ja palveluihin on matkaa 6-7 kilometriä. Kotitalooni kuuluu pieni ala peltomaata ja ihan pieni metsäsarka, jota isä vaali kuin silmäterää. Aivan lapsena asuimme pienessä talossa, jossa oli tupa, kamari ja kantuuri, eli kylmä eteisvarasto. Isäni lähes omin käsin rakensi 50-luvun alkupuolella tilalle uuden ”rintamamiestalon”, jossa sitten perhe eli ja lapset kasvoivat.
Elanto ei ollut leveää, mutta isä ja äiti olivat tyytyväisiä. Eivät he purnanneet. Aikuisena vasta olen ymmärtänyt miten lujilla siinä perhe on taloudellisesti ollut. Myöhempinä aikoina isä oli työssä paikkakunnan metalliyrityksissä. Luulen, että silloin oli taloudellisesti vähän helpompaa. Ei me lapsetkaan liikoja saaneet, mutta nälkää emme ole koskaan nähneet. Kotiruokaa oli aina riittävästi ja vaatteet olivat puhtaita, saattoivat olla paikattuja, mutta ei rikkinäisiä. Siitä äiti piti huolen. Lelut olivat paljolta isän tekemiä. Pihan reunassa oleva kallio on kesät talvet koko kylän lasten leikkipaikka. Varhain sitten lähdettiin jo talon töihin, kun voimat alkoivat karttua.
Oma irtautumiseni tuosta ympäristöstä tapahtui elämän kevään ja kesän taitteessa, intensiivisen elämän kasvuvaiheessa. Irtautuminen tapahtui vähitellen siten, että se ei jäänyt mitenkään surullisena mieleeni. Sinne kotiin sai aina palata ja aina oli tervetullut. Siellä varmaan odotettiin paljon useamminkin, kuin mitä siellä tuli käytyä. Kun autolla ajoi pihaan, keittiön ikkunasta vilkaistiin, että kuka on tulossa ja sitten tultiin rapulle vastaan. Meidän kaikkien kolmen lapset elontie vei pois tuolta lapsuuden kodista. Isä ja äiti jäivät kahdestaan jatkamaan elontaivaltaan.
Kun isäni alkoi saada erilaisia ongelmia terveyden kanssa, sanoi hän meille lapsille usein, että jos hänelle tulee lähtö ennen äitiä, älkää jättäkö äitiä tänne yksin. Ei äiti siellä, kaukana palveluista ja auraamattomien teidän takana, olisi voinutkaan tulla toimeen.
Ensimmäinen oman elämäni syksynmerkki oli sitten isän kuolema 1985. Se oli ensimmäinen pysäyttävä luopumistapahtuma. Pidimme isän toivomuksesta kiinni ja äiti eli meidän lasten luona, niin kauan kuin voimia riitti, jonka jälkeen hän asui vielä jonkin aikaa palvelutalossa. Äidistä jouduimme luopumaan vuonna 2000.
Mieleeni on pysyvästi jäänyt se hetki, kun menin lapsuudenkotiini ensi kerran isän kuoleman jälkeen. Vaikka ajoin auton aivan portaiden eteen, ei keittiön verho heilahtanut eikä kukaan tullut rapuille vastaan. Itse oli kaivettava avaimet taskusta ja itse oli avattava ovi. Pohjalainen mies istui hetken autossa hiljaa, taisi itkukin tulla. Luonnossa oli kevät, mielessä syksy.
Syksyn jälkeen tulee talvi, jolloin luonnossa näyttää kasvikunta olevan elottomassa tilassa, kunnes jälleen kesä koittaa. Lyhyen ”talvilevon” jälkeen saa ihminenkin kerran herätä uuteen kevääseen, ikuiseen kesään. Saamme käydä sisälle kotiin, jossa aina ovet ovat avoimina ja isä rapuilla avoimin sylin toivottamassa lapsensa tervetulleeksi. Omat avaimet voimme unohtaa. Taivaan portit ovat aina avoimina Jeesuksen vereen turvaaville. Syksyn harmaudessa, luopumisen hetkillä, murheenkin alla, saamme olla onnellisia, että syntimme ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja pyhässä kalliissa sovintoveressä. Viritetään jo nyt raikuva kiitos- ja ylistyslaulu Jumalalle, joka armosta antaa meille iankaikkisen elämän.
Nuoruuden kotini sijaitsee pienen maalaiskunnan sivukylän reunalla, sopivasti metsän suojassa. Kirkolle ja palveluihin on matkaa 6-7 kilometriä. Kotitalooni kuuluu pieni ala peltomaata ja ihan pieni metsäsarka, jota isä vaali kuin silmäterää. Aivan lapsena asuimme pienessä talossa, jossa oli tupa, kamari ja kantuuri, eli kylmä eteisvarasto. Isäni lähes omin käsin rakensi 50-luvun alkupuolella tilalle uuden ”rintamamiestalon”, jossa sitten perhe eli ja lapset kasvoivat.
Elanto ei ollut leveää, mutta isä ja äiti olivat tyytyväisiä. Eivät he purnanneet. Aikuisena vasta olen ymmärtänyt miten lujilla siinä perhe on taloudellisesti ollut. Myöhempinä aikoina isä oli työssä paikkakunnan metalliyrityksissä. Luulen, että silloin oli taloudellisesti vähän helpompaa. Ei me lapsetkaan liikoja saaneet, mutta nälkää emme ole koskaan nähneet. Kotiruokaa oli aina riittävästi ja vaatteet olivat puhtaita, saattoivat olla paikattuja, mutta ei rikkinäisiä. Siitä äiti piti huolen. Lelut olivat paljolta isän tekemiä. Pihan reunassa oleva kallio on kesät talvet koko kylän lasten leikkipaikka. Varhain sitten lähdettiin jo talon töihin, kun voimat alkoivat karttua.
Oma irtautumiseni tuosta ympäristöstä tapahtui elämän kevään ja kesän taitteessa, intensiivisen elämän kasvuvaiheessa. Irtautuminen tapahtui vähitellen siten, että se ei jäänyt mitenkään surullisena mieleeni. Sinne kotiin sai aina palata ja aina oli tervetullut. Siellä varmaan odotettiin paljon useamminkin, kuin mitä siellä tuli käytyä. Kun autolla ajoi pihaan, keittiön ikkunasta vilkaistiin, että kuka on tulossa ja sitten tultiin rapulle vastaan. Meidän kaikkien kolmen lapset elontie vei pois tuolta lapsuuden kodista. Isä ja äiti jäivät kahdestaan jatkamaan elontaivaltaan.
Kun isäni alkoi saada erilaisia ongelmia terveyden kanssa, sanoi hän meille lapsille usein, että jos hänelle tulee lähtö ennen äitiä, älkää jättäkö äitiä tänne yksin. Ei äiti siellä, kaukana palveluista ja auraamattomien teidän takana, olisi voinutkaan tulla toimeen.
Ensimmäinen oman elämäni syksynmerkki oli sitten isän kuolema 1985. Se oli ensimmäinen pysäyttävä luopumistapahtuma. Pidimme isän toivomuksesta kiinni ja äiti eli meidän lasten luona, niin kauan kuin voimia riitti, jonka jälkeen hän asui vielä jonkin aikaa palvelutalossa. Äidistä jouduimme luopumaan vuonna 2000.
Mieleeni on pysyvästi jäänyt se hetki, kun menin lapsuudenkotiini ensi kerran isän kuoleman jälkeen. Vaikka ajoin auton aivan portaiden eteen, ei keittiön verho heilahtanut eikä kukaan tullut rapuille vastaan. Itse oli kaivettava avaimet taskusta ja itse oli avattava ovi. Pohjalainen mies istui hetken autossa hiljaa, taisi itkukin tulla. Luonnossa oli kevät, mielessä syksy.
Syksyn jälkeen tulee talvi, jolloin luonnossa näyttää kasvikunta olevan elottomassa tilassa, kunnes jälleen kesä koittaa. Lyhyen ”talvilevon” jälkeen saa ihminenkin kerran herätä uuteen kevääseen, ikuiseen kesään. Saamme käydä sisälle kotiin, jossa aina ovet ovat avoimina ja isä rapuilla avoimin sylin toivottamassa lapsensa tervetulleeksi. Omat avaimet voimme unohtaa. Taivaan portit ovat aina avoimina Jeesuksen vereen turvaaville. Syksyn harmaudessa, luopumisen hetkillä, murheenkin alla, saamme olla onnellisia, että syntimme ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja pyhässä kalliissa sovintoveressä. Viritetään jo nyt raikuva kiitos- ja ylistyslaulu Jumalalle, joka armosta antaa meille iankaikkisen elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti