HÄIKÄISEVÄ KIRKKAUS

Vähäkyrö, 29.12.2013 Vähänkyröntie 6

SK-lauluilta

Luuk 2:8-11

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Palaan vielä tähän Jouluevankeliumin kohtaan, joka vie meidät Lähi-Idän pimeälle kedolle. Vaikka meillä päivät ovat jo alkaneet pidentyä, elämme silti edelleen vuoden pimeintä aikaa. Varsinkin nyt, kun ei ole lunta maassa on todella pimeää. Mekin täällä Suomessa, yöttömän kesäyön maassa, ymmärrämme näin talvella, millaista on toimia pimeässä. Kulkeminen on epävarmaa, eteneminen on yhtä hapuilua. Koko ajan saa olla varuillaan. Ei voi olla varma ollaanko oikealla polulla. Sisälläkin pimeissä huoneissa pitää liikkua varoen huonekalulta toiselle hapuillen.

Jos olemme pimeässä huoneessa ja joku yllättäen sytyttää kirkkaan valon, se säikäyttää ja häikäisee, hetkeen ei näe mitään. Kokemus saattaa olla epämiellyttävä, jopa pelottava.

Voimme vaan kuvitella, miltä paimenista tuntui siellä etelän sysipimeällä laitumella. Aivan yllättäen taivaallinen kirkkaus ympäröi heidät ja kirkkaudessa ilmestyy enkeleitä. Varmaan siinä, ainakin jotkut, käänsivät kasvot poispäin ja piiloutuivat kivien taakse.

Enkeleillä oli viesti Jumalalta. Ensinnäkin ”Älkää peljätkö!” hämmennystä tasoittava ilmoitus. Sitä seurasi sitten ydin asia, teille on syntynyt Vapahtaja. Pimeydessä työtätekevät, yhteiskunnan arvostusta vailla olevat paimenet saivat ensimmäisenä vastaanottaa Evankeliumin sanoman.

Eiköhän tämä meidänkin hengellinen elämä ole usein sellaista pimeässä hapuilua? Emme voi olla varmoja polustamme ja perillepääsystä, mutta paimenien kuulema Evankeliumi, Jumalan sana, tuo meidänkin matkalle valoa, joka voi aluksi jopa häikäistäkin meitä. Sanan valossa on turvallista vaeltaa ja se osoittaa meille tien perille taivaaseen saakka. Ei tarvitse enää pelätä. Voimme evankeliumin valossa edetä kohti lopullista päämäärää.

Tuossa enkelin paimenille tuomassa viestissä on kiteytettynä pariin virkkeeseen koko Raamatun ydinsanoma. Siitäkin voidaan vielä pelkistää ja poimia siitä vain kaksi sanaa: Vapahtaja, kaikille. Vapahtaja, joka muutama vuosikymmen myöhemmin sovitti hengellään koko maailman synnit. Teille on syntynyt Vapahtaja… Ystävä hyvä! Se tarkoittaa myös sinua. Vanha käännös sanoi: ”on tuleva kaikelle kansalle”. Ei niin huonoa tai vähäpätöistä ihmistä ole, joita varten Vapahtaja ei olisi maailmaan tullut. Sanoma kuuluu kaikille, jokaiselle ihmiselle, jokaiselle kansakunnalle, jokaiselle aikakaudelle. Et ole ulkopuolinen. Mitä suurimassa määrin olet asianosainen, olet Jumalan valittu, jonka tähden Vapahtaja syntyi seimeen, vartuttuaan antoi henkensä, mutta nousi kolmantena päivänä kuolleista. Kaikki on valmista, käy pöytään, usko syntisi anteeksi Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

Kun sanoma oli julistettu, enkelit virittivät ylistyksen Jumalalle. Kun paimenet kuulivat Evankeliumin viestin, eivät he epäilleet, vaan lähtivät heti katsomaan häntä, josta heille oli ilmoitettu. Paimenet näkivät kirkkauden, kuulivat viestin, uskoivat ja lähtivät liikkeelle. Eikö tässä ole meillekin toimintamalli?

JOULUTERVEHDYS

Laulakaa Herralle uusi laulu!
Hän on tehnyt ihmeellisiä tekoja.
  Hänen oikea kätensä,
  hänen pyhä voimansa on tuonut voiton.
Herra näytti, että hän on meidän pelastajamme,
hän osoitti vanhurskautensa kansojen nähden.
  Hän muisti Israelin kansaa,
  osoitti jälleen laupeutensa ja uskollisuutensa.
Maan ääretkin saivat tietää,
että Jumalamme pelasti meidät.
  Maa, kohota Herralle riemuhuuto!
  Iloitkaa ja riemuitkaa, laulakaa ja soittakaa!

Ps. 98: 1-4

Siunattua Joulujuhlaa teille kaikille!

VAPAUDEN ARVO

MUISTOJA RAUMAN HAUTAUSMAALTA

Olin 1980-luvun alussa muutaman vuoden silloisen Rauman kaupunki- ja maaseurakunnan palveluksessa, taloushallinnon tehtävissä. Maailmanpolitiikka oli vielä silloin vanhalla mallillaan, jyrkästi kahtia jakautuneena. Niihin aikoihin perestroikat ja glasnostit alkoivat orastaa, mutta vanha järjestys oli vielä voimissaan.

Edellisenä syksynä oli seurakuntaan oltu yhteydessä kirkon keskushallinnosta ja tiedusteltu seurakunnan mahdollisuutta vastaanottaa unkarilaisia vieraita. Tiedusteluun oli vastattu myöntävästi, olihan seurakunnalla ennestäänkin yhteyksiä Unkarin Evankelisluterilaiseen vähemmistökirkkoon. Mutta sen jälkeen ei aisasta kuulunut mitään ja asia taisi jo hieman unohtuakin mielistä. Kunnes seuraavana kesänä, kun lähes kaikki seurakunnan työntekijät olivat lomalla, tuli keskushallinnosta yllättäen uusi yhteydenotto, jossa ilmoitettiin että Unkarilainen pappi vaimoineen olisi tulossa seurakuntaan parin päivän kuluttua.

Vierailuun ei ollut mitenkään varauduttu, kirkkoherra ja monet muut olivat lomalla, mutta töissä olevan pastorin kanssa päätimme ottaa vieraat vastaan ja improvisoida parhaiden kykyjemme mukaan heille vierailuohjelman. Kummallakaan meistä ei ollut vieraiden kanssa kommunikointiin riittävää kielitaitoa, mutta onneksi pastorin saksankielen taitoinen sukulainen sattui olemaan lomalla Raumalla. Hänet me saimme tulkiksi. Järjestimme vieraille käyntejä seurakunnan eri kohteissa Karvatin leirisaarta myöten. Uskon, että vieraat viihtyivät oikein hyvin.

Päätimme esitellä vieraillemme myös seurakunnan hautausmaat. Emme tunteneet tarkemmin vieraittemme taustoja eikä heidän aatemaailmaa. Sen vuoksi pastorin kanssa etukäteen keskustelimme veisimmekö vieraamme myös sankarihauta-alueelle. Aprikoimme miten he siihen suhtautuisivat. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että esitellään myös sankarihaudat, ovathan sodat ja niiden vaatimat uhrit osa meidän maamme historiaa, jota me arvostamme.

Rauman sankarihauta-alue
Kuvalähde: http://www.rauma.seurakunta.net/images/

Kesä oli kauneimmillaan. Hautausmaalla kukat kukkivat. Sankarihauta-alueen peitti kaunis yhtenäinen kukkameri. Tälle alueelle tultaessa vieraamme katselivat hetken hautakivien tekstejä, jonka jälkeen he molemmat vetäytyivät meistä hieman etäämmälle, kuin meitä väistellen. Siellä, tämä jo ikääntynyt pariskunta, nojasivat toisiaan vastaan ja itkivät. He viipyivät pitkään meistä erillään. Kun he viimein palasivat seuraamme, he kertoivat, että vainajien kuolinajan perusteella tiesivät, että kysymyksessä oli sodassa kaatuneiden hauta-alue. Lisäksi he kertoivat käyttäytymisensä perusteeksi sen, että heilläkin on ollut sotia, jotka ovat vaatineet uhria, mutta ei heillä ole tällaisia sankarihautausmaita. Siinä tuli kyynel isäntienkin silmään.

Osaammeko me vielä arvostaa Isänmaamme vapauden puolesta taistelleiden ja henkensä uhranneiden työtä? Osaammeko arvostaa sitä, että vaikeissa olosuhteissa on haluttu tuoda sodan uhrit omien seurakuntien multiin kätkettäviksi. Sankarihautausmaamme ovat harvinaisia koko maailmassa. Toivottavasti sankarihautausmaiden arvo ymmärretään jatkossakin ja tulevatkin sukupolvet vaalisivat niiden hoitoa.

-------

Toinen, henkilökohtaisia muistoja Rauman hautausmaalla herättävä asia on Kuuskajaskariin matkalla olleen 28 nuoren hengen vaatineen veneonnettomuuden uhrien muistomerkki. Joulukuun 8 päivänä 1964 armeijan rautavene törmäsi satamahinaajaan ja upposi vieden mukanaan 28 nuorta, jotka olivat matkalla Kuuskajaskarin linnakkeelle alokastanssiaisiin. Tästä tapahtumasta tulee ensivuonna kuluneeksi 50 vuotta.

Olin itse onnettomuuden aikaan suorittamassa varusmiespalvelusta Oulussa. Olin samaa saapumiserää niiden poikien kanssa, jotka odottivat turmassa mukana olleita vieraakseen linnakkeelle. Onnettomuuden johdosta kaikissa Suomen varuskunnissa suoritettiin suruliputus. Olin itse mukana suorittamassa suruliputusta kielekkeisellä leijonalipulla. Se oli ainutkertainen kokemus, joka ei mielestäni unohdu.