Olin 1980-luvun alussa muutaman
vuoden silloisen Rauman kaupunki- ja maaseurakunnan palveluksessa, taloushallinnon
tehtävissä. Maailmanpolitiikka oli vielä silloin vanhalla mallillaan, jyrkästi
kahtia jakautuneena. Niihin aikoihin perestroikat ja glasnostit alkoivat
orastaa, mutta vanha järjestys oli vielä voimissaan.
Edellisenä syksynä oli
seurakuntaan oltu yhteydessä kirkon keskushallinnosta ja tiedusteltu seurakunnan
mahdollisuutta vastaanottaa unkarilaisia vieraita. Tiedusteluun oli vastattu
myöntävästi, olihan seurakunnalla ennestäänkin yhteyksiä Unkarin
Evankelisluterilaiseen vähemmistökirkkoon. Mutta sen jälkeen ei aisasta
kuulunut mitään ja asia taisi jo hieman unohtuakin mielistä. Kunnes seuraavana
kesänä, kun lähes kaikki seurakunnan työntekijät olivat lomalla, tuli
keskushallinnosta yllättäen uusi yhteydenotto, jossa ilmoitettiin että
Unkarilainen pappi vaimoineen olisi tulossa seurakuntaan parin päivän kuluttua.
Vierailuun ei ollut mitenkään
varauduttu, kirkkoherra ja monet muut olivat lomalla, mutta töissä olevan
pastorin kanssa päätimme ottaa vieraat vastaan ja improvisoida parhaiden
kykyjemme mukaan heille vierailuohjelman. Kummallakaan meistä ei ollut
vieraiden kanssa kommunikointiin riittävää kielitaitoa, mutta onneksi pastorin saksankielen
taitoinen sukulainen sattui olemaan lomalla Raumalla. Hänet me saimme tulkiksi.
Järjestimme vieraille käyntejä seurakunnan eri kohteissa Karvatin leirisaarta
myöten. Uskon, että vieraat viihtyivät oikein hyvin.
Päätimme esitellä vieraillemme myös
seurakunnan hautausmaat. Emme tunteneet tarkemmin vieraittemme taustoja eikä
heidän aatemaailmaa. Sen vuoksi pastorin kanssa etukäteen keskustelimme veisimmekö
vieraamme myös sankarihauta-alueelle. Aprikoimme miten he siihen
suhtautuisivat. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että esitellään myös
sankarihaudat, ovathan sodat ja niiden vaatimat uhrit osa meidän maamme
historiaa, jota me arvostamme.
 |
| Rauman sankarihauta-alue Kuvalähde: http://www.rauma.seurakunta.net/images/ |
Kesä oli kauneimmillaan.
Hautausmaalla kukat kukkivat. Sankarihauta-alueen peitti kaunis yhtenäinen
kukkameri. Tälle alueelle tultaessa vieraamme katselivat hetken hautakivien
tekstejä, jonka jälkeen he molemmat vetäytyivät meistä hieman etäämmälle, kuin
meitä väistellen. Siellä, tämä jo ikääntynyt pariskunta, nojasivat toisiaan
vastaan ja itkivät. He viipyivät pitkään meistä erillään. Kun he viimein
palasivat seuraamme, he kertoivat, että vainajien kuolinajan perusteella
tiesivät, että kysymyksessä oli sodassa kaatuneiden hauta-alue. Lisäksi he
kertoivat käyttäytymisensä perusteeksi sen, että heilläkin on ollut sotia,
jotka ovat vaatineet uhria, mutta ei heillä ole tällaisia sankarihautausmaita.
Siinä tuli kyynel isäntienkin silmään.
Osaammeko me vielä arvostaa Isänmaamme
vapauden puolesta taistelleiden ja henkensä uhranneiden työtä? Osaammeko
arvostaa sitä, että vaikeissa olosuhteissa on haluttu tuoda sodan uhrit omien
seurakuntien multiin kätkettäviksi. Sankarihautausmaamme ovat harvinaisia koko
maailmassa. Toivottavasti sankarihautausmaiden arvo ymmärretään jatkossakin ja tulevatkin
sukupolvet vaalisivat niiden hoitoa.
-------
Toinen, henkilökohtaisia muistoja
Rauman hautausmaalla herättävä asia on Kuuskajaskariin matkalla olleen 28
nuoren hengen vaatineen veneonnettomuuden uhrien muistomerkki. Joulukuun 8
päivänä 1964 armeijan rautavene törmäsi satamahinaajaan ja upposi vieden
mukanaan 28 nuorta, jotka olivat matkalla Kuuskajaskarin linnakkeelle
alokastanssiaisiin. Tästä tapahtumasta tulee ensivuonna kuluneeksi 50 vuotta.
Olin itse onnettomuuden aikaan
suorittamassa varusmiespalvelusta Oulussa. Olin samaa saapumiserää niiden
poikien kanssa, jotka odottivat turmassa mukana olleita vieraakseen
linnakkeelle. Onnettomuuden johdosta kaikissa Suomen varuskunnissa suoritettiin
suruliputus. Olin itse mukana suorittamassa suruliputusta kielekkeisellä
leijonalipulla. Se oli ainutkertainen kokemus, joka ei mielestäni unohdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti