Minun rakas pikkusisareni!
Hyvä juhlaväki
Hyvä juhlaväki
Elettiin
1950-luvun alkuvuosia. Sodat oli sodittu. Pariisissa oli allekirjoitettu
rauhansopimus muutamia vuosia aikaisemmin. Viimeinenkin sotakorvausjuna oli
ylittänyt Vainikkalan raja-aseman. Sokerin säännöstely oli juuri loppunut ja
kahvi vapautui säännöstelystä pikkuisen myöhemmin. Olympiakisatkin olivat
tulleet pidetyiksi Helsingissä ja Armi Kuusela valittu koko universumin
kauneimmaksi.
Kansakunta
oli palaamassa normaaliaikoihin. Itse en niin tarkkaan asioita muista, mutta
varmaan elettiin jonkinlaista nousevan toivon aikaa. Näsin mökissä, tuvan ja kamarin
käsittävässä, varmaan myös alkoi usko tulevaisuuteen vahvistua. Mökki oli pieni
ja hatara. Joskus vesisaavikin oli aamulla jäässä tuvan nurkassa. Ahdastakin
oli kahden lapsen kasvaessa. Ei sinne kammariin tainnut edes sänkyjä kahta
enempää sopia.
Vaikka
jälleenrakentamistoiminta vei kuitenkin voimavaroja ja rakennustarvikkeista oli
huutava puute, uskalsivat isä ja äiti ryhtyä valtavaan hankkeeseen, uuden talon
rakentamiseen. Sementtiä ei tahtonut löytää mistään ja rautanaulatkin olivat
vielä kiven alla, mutta Veikko Vennamon hyväksyttyä allekirjoituksellaan talon
piirustukset ja valtion myönnettyä hankkeeseen pienen lainan, isä ja äiti
uskalsivat lähteä hankkeeseen. Omaa rahaa tuskin oli. Oma pääoma oli pieni
metsän pala ja oma työ. Niillä eväillä lähdettiin liikkeelle. Sukulaisetkin
kyllä auttoivat talkootyöllään. Vasta näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten
mielettömän iso ponnistus se vanhemmiltamme oli.
En
tarkkaan muista miten pitkään hanke oli vireillä, mutta heti kun uusi rakennus
oli siinä kunnossa, että sinne voitiin muuttaa, siirrettiin tavarat uudelle
puolelle. Vanhan kamarin hirsiseiniin sahattiin aukot, joiden kautta kuljettiin
uuteen taloon, koska rakennukset olivat lähekkäin, ehkä noin metri oli seinien
väliä. Ei rakennus ollut hetikään valmis, taisi joku sisäovikin vielä puuttua.
Yhdessä oviaukossa oli aluksi hevosenloimi. Raakalautaseinissä oli nauloilla
kiinnitetyt pinkopahvit. Paljon oli vielä tekemistä, mutta kuitenkin sisällä
oli lämmintä. Oli muistaakseni loppiainen 1954 kun tavarat kannettiin uuteen
kotiin.
Isällä
ja äidillä oli samaan aikaan vireillä toinenkin hanke, josta alle kymmenvuotias
pojan naskali ei silloin paljon mitään ymmärtänyt eikä tajunnut. Uuteen taloon
oli tulossa myös uusi asukas. En tiedä miten hankkeiden ajoitus oli alun perin
suunniteltu, mutta niiden valmistumisen ajoitus oli loisto suoritus.
Helmikuun
19 päivä 1954 oli kova pakkasaamu.
Kätilö-Pynnönen oli siellä ”peräkamarissa” työssään. Varhain aamulla
sieltä kuului parkaisu. Meille vanhemmille lapsille oli syntynyt pikkusisko.
Silloin olin lausahtanut toteamuksen, jota kaikista sanomistani on ehkä eniten
jälkeenpäin lainattu. Kun ensimmäinen parkaisu oli kamarista kuulunut, olin
todennut: ”Siitä se nyt sitten alakaa”. Kyllä poika siskosta tykkäsi, mutta
lapsen itku etukäteen kauhisti.
Kouluun
piti kuitenkin lähteä. Muistan omat ristiriitaiset mielialat koulussa. Olisi
tehnyt mieli kertoa asiasta, mutta voiko ”miehet” tuollaisesta puhua? Muistelen
kertoneeni asiasta opettajalle kahden kesken. Kuitenkin opettaja kertoi asian
luokalle todella kivasti ja siitä tuli minullekin mukava, rauhallinen mieli. Koko
luokka yhtyi samaan iloon.
Me
vanhemmat lapset saimme usein hoidella pientä sisartamme, kun isä ja äiti
olivat kiinni töissään. Joskus haltioimisvuoro vähän ärsytti, kun muut pojat
odottivat mukaan poikien leikkeihin, mutta itse olin kiinni lapsenhoidossa.
Ikäeromme vuoksi emme olleet leikkitovereita Anna-Leenan kanssa. Tosi yhteisiä
leikkejäkin oli, mutta ne tapahtuivat pienokaisen ehdoilla. Olimme hänen
leikittäjinä ei tasavertaisina leikkikavereina. Kun Anna-Leena tuli kouluikään,
olin minä jo vähitellen siirtymässä kotoa pois. Näin olen Anna-Leenan
nuoruusvuodet elänyt hieman etäämpänä. Toki yhteys on ollut välillämme koko
ajan olemassa, tiiviisti on pidetty yhteyksiä.
Sitten tuli vuosi 1976 elokuu ja 7.
päivä. Anna-Leena ja Mikko lupasivat elinikäistä rakkautta toisilleen.
Vihkiminen tapahtui Ylihärmän kirkossa ja hääjuhla vietettiin siellä Näsin,
varmaan silloin jo useampaankin kertaan punaiseksi maalatussa talossa. Silloin
tilaisuudessa morsiamen veli rohkaistui pitämään puheen, joka oli niitä aivan
hänen ensimmäisiään. Matkaevääksi nuorelleparille jätettiin silloin 5 Moos 33: 27
”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret”. Nämä
sanat ovat Raamatun kohdassa, jossa Mooses siunaa Israelin heimoja.
Esillä
oli ajatus, että sama Jumala, joka on johtanut kansoja ja yksilöitä aikojen
alusta, johtaa aikojen loppuun saakka. Hän ohjaa meitäkin ja häneen saamme
turvata niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Hän kantaa meitä iankaikkisilla
käsivarsillaan täällä ajassa, mutta kantaa kerran meidät myös sisään
iankaikkisuuteen Poikansa uhriveren ansiosta. Saamme syntiemme
anteeksiantamuksen uskolla omistaa. Kun teemme matkaa heittäytyen täysin
Jumalan iankaikkisille käsivarsille, voimme olla varmoja, että Jumala antaa
meille kaikki meidän tarvitsemat ajalliset tarpeemme. Silloin saamme myös olla
varmoja, että kerran saamme kaikki olla yhdessä taivaan hääjuhlissa veisaamassa
ikikiitosta ja ylistystä Jumalallemme ja Pojalleen, jotka suuresta armostaan ja
rakkaudestaan ovat meille lahjoittaneet iankaikkisenelämän armon.
Tämän
kertomuksen alkuajoista on nyt kulut 60 vuotta enemmänkin, tuosta
hääjuhlastakin on kulunut pian 38 vuotta. Anna-Leena on nyt mumma ja mamma ja
mitä kaikkea lieneekään. Lastenlapset kasvavat kovalla vauhdilla. Nyt kohta Anna-Leena
saa päivittää FB-profiilia myös uusilla työnantajatiedoilla. Elämässä on ollut
monenlaisia vaiheita. On ollut paljon iloa ja riemua, mutta varmaan myös
vastamäkiäkin. Uskomme että, Anna-Leenaa, Mikkoa ja koko perhettä kolmanteen
polveen saakka on kannatellut Jumalan iankaikkiset käsivarret, joiden varaan he
ovat turvautuneet.
Toivotan
siunausta ja onnea mun pikkuiselle sisarelle, hänen perheelleen myös kaikkina
tulevina päivinä. Turvautukaa edelleenkin ikuisiin käsivarsiin.
Ylistaron seurakuntatalolla 15.2.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti