sunnuntai 16. helmikuuta 2014

MUISTELOITA PIKKUSISKON SYNTYMÄPÄIVÄJUHLASSA


Minun rakas  pikkusisareni!
Hyvä juhlaväki

Elettiin 1950-luvun alkuvuosia. Sodat oli sodittu. Pariisissa oli allekirjoitettu rauhansopimus muutamia vuosia aikaisemmin. Viimeinenkin sotakorvausjuna oli ylittänyt Vainikkalan raja-aseman. Sokerin säännöstely oli juuri loppunut ja kahvi vapautui säännöstelystä pikkuisen myöhemmin. Olympiakisatkin olivat tulleet pidetyiksi Helsingissä ja Armi Kuusela valittu koko universumin kauneimmaksi.

Kansakunta oli palaamassa normaaliaikoihin. Itse en niin tarkkaan asioita muista, mutta varmaan elettiin jonkinlaista nousevan toivon aikaa. Näsin mökissä, tuvan ja kamarin käsittävässä, varmaan myös alkoi usko tulevaisuuteen vahvistua. Mökki oli pieni ja hatara. Joskus vesisaavikin oli aamulla jäässä tuvan nurkassa. Ahdastakin oli kahden lapsen kasvaessa. Ei sinne kammariin tainnut edes sänkyjä kahta enempää sopia.

Vaikka jälleenrakentamistoiminta vei kuitenkin voimavaroja ja rakennustarvikkeista oli huutava puute, uskalsivat isä ja äiti ryhtyä valtavaan hankkeeseen, uuden talon rakentamiseen. Sementtiä ei tahtonut löytää mistään ja rautanaulatkin olivat vielä kiven alla, mutta Veikko Vennamon hyväksyttyä allekirjoituksellaan talon piirustukset ja valtion myönnettyä hankkeeseen pienen lainan, isä ja äiti uskalsivat lähteä hankkeeseen. Omaa rahaa tuskin oli. Oma pääoma oli pieni metsän pala ja oma työ. Niillä eväillä lähdettiin liikkeelle. Sukulaisetkin kyllä auttoivat talkootyöllään. Vasta näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten mielettömän iso ponnistus se vanhemmiltamme oli.

En tarkkaan muista miten pitkään hanke oli vireillä, mutta heti kun uusi rakennus oli siinä kunnossa, että sinne voitiin muuttaa, siirrettiin tavarat uudelle puolelle. Vanhan kamarin hirsiseiniin sahattiin aukot, joiden kautta kuljettiin uuteen taloon, koska rakennukset olivat lähekkäin, ehkä noin metri oli seinien väliä. Ei rakennus ollut hetikään valmis, taisi joku sisäovikin vielä puuttua. Yhdessä oviaukossa oli aluksi hevosenloimi. Raakalautaseinissä oli nauloilla kiinnitetyt pinkopahvit. Paljon oli vielä tekemistä, mutta kuitenkin sisällä oli lämmintä. Oli muistaakseni loppiainen 1954 kun tavarat kannettiin uuteen kotiin.

Isällä ja äidillä oli samaan aikaan vireillä toinenkin hanke, josta alle kymmenvuotias pojan naskali ei silloin paljon mitään ymmärtänyt eikä tajunnut. Uuteen taloon oli tulossa myös uusi asukas. En tiedä miten hankkeiden ajoitus oli alun perin suunniteltu, mutta niiden valmistumisen ajoitus oli loisto suoritus.

Helmikuun 19 päivä 1954 oli kova pakkasaamu.  Kätilö-Pynnönen oli siellä ”peräkamarissa” työssään. Varhain aamulla sieltä kuului parkaisu. Meille vanhemmille lapsille oli syntynyt pikkusisko. Silloin olin lausahtanut toteamuksen, jota kaikista sanomistani on ehkä eniten jälkeenpäin lainattu. Kun ensimmäinen parkaisu oli kamarista kuulunut, olin todennut: ”Siitä se nyt sitten alakaa”. Kyllä poika siskosta tykkäsi, mutta lapsen itku etukäteen kauhisti.

Kouluun piti kuitenkin lähteä. Muistan omat ristiriitaiset mielialat koulussa. Olisi tehnyt mieli kertoa asiasta, mutta voiko ”miehet” tuollaisesta puhua? Muistelen kertoneeni asiasta opettajalle kahden kesken. Kuitenkin opettaja kertoi asian luokalle todella kivasti ja siitä tuli minullekin mukava, rauhallinen mieli. Koko luokka yhtyi samaan iloon.

Me vanhemmat lapset saimme usein hoidella pientä sisartamme, kun isä ja äiti olivat kiinni töissään. Joskus haltioimisvuoro vähän ärsytti, kun muut pojat odottivat mukaan poikien leikkeihin, mutta itse olin kiinni lapsenhoidossa. Ikäeromme vuoksi emme olleet leikkitovereita Anna-Leenan kanssa. Tosi yhteisiä leikkejäkin oli, mutta ne tapahtuivat pienokaisen ehdoilla. Olimme hänen leikittäjinä ei tasavertaisina leikkikavereina. Kun Anna-Leena tuli kouluikään, olin minä jo vähitellen siirtymässä kotoa pois. Näin olen Anna-Leenan nuoruusvuodet elänyt hieman etäämpänä. Toki yhteys on ollut välillämme koko ajan olemassa, tiiviisti on pidetty yhteyksiä.

Sitten tuli vuosi 1976 elokuu ja 7. päivä. Anna-Leena ja Mikko lupasivat elinikäistä rakkautta toisilleen. Vihkiminen tapahtui Ylihärmän kirkossa ja hääjuhla vietettiin siellä Näsin, varmaan silloin jo useampaankin kertaan punaiseksi maalatussa talossa. Silloin tilaisuudessa morsiamen veli rohkaistui pitämään puheen, joka oli niitä aivan hänen ensimmäisiään. Matkaevääksi nuorelleparille jätettiin silloin 5 Moos 33: 27 ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret”. Nämä sanat ovat Raamatun kohdassa, jossa Mooses siunaa Israelin heimoja.

Esillä oli ajatus, että sama Jumala, joka on johtanut kansoja ja yksilöitä aikojen alusta, johtaa aikojen loppuun saakka. Hän ohjaa meitäkin ja häneen saamme turvata niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Hän kantaa meitä iankaikkisilla käsivarsillaan täällä ajassa, mutta kantaa kerran meidät myös sisään iankaikkisuuteen Poikansa uhriveren ansiosta. Saamme syntiemme anteeksiantamuksen uskolla omistaa. Kun teemme matkaa heittäytyen täysin Jumalan iankaikkisille käsivarsille, voimme olla varmoja, että Jumala antaa meille kaikki meidän tarvitsemat ajalliset tarpeemme. Silloin saamme myös olla varmoja, että kerran saamme kaikki olla yhdessä taivaan hääjuhlissa veisaamassa ikikiitosta ja ylistystä Jumalallemme ja Pojalleen, jotka suuresta armostaan ja rakkaudestaan ovat meille lahjoittaneet iankaikkisenelämän armon.

Tämän kertomuksen alkuajoista on nyt kulut 60 vuotta enemmänkin, tuosta hääjuhlastakin on kulunut pian 38 vuotta. Anna-Leena on nyt mumma ja mamma ja mitä kaikkea lieneekään. Lastenlapset kasvavat kovalla vauhdilla. Nyt kohta Anna-Leena saa päivittää FB-profiilia myös uusilla työnantajatiedoilla. Elämässä on ollut monenlaisia vaiheita. On ollut paljon iloa ja riemua, mutta varmaan myös vastamäkiäkin. Uskomme että, Anna-Leenaa, Mikkoa ja koko perhettä kolmanteen polveen saakka on kannatellut Jumalan iankaikkiset käsivarret, joiden varaan he ovat turvautuneet.

Toivotan siunausta ja onnea mun pikkuiselle sisarelle, hänen perheelleen myös kaikkina tulevina päivinä. Turvautukaa edelleenkin ikuisiin käsivarsiin.
 
 
Ylistaron seurakuntatalolla 15.2.2014

 

 

 

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti